"Joulu tulee, joutaa kyllä, avaa portti, anna tulla" Ajastaika 3/2002

ristikunta on viettänyt Jeesuksen syntymäjuhlaa 300-luvulta alkaen joulukuun 25. päivänä, vaikkei syntymää pystytäkään ajoittamaan millekään määräpäivälle. Idässä omistettiin Jeesuksen syntymän ja kasteen muistoksi aluksi tammikuun kuudes päivä, epifania-juhla, jolloin hänen katsottiin ilmestyneen maailmalle Jumalan poikana. Kun roomalaisten usko vanhoihin jumaliinsa oli alkanut horjua, oli uudeksi valtiota koossa pitäväksi voimaksi otettu Syyriasta peräisin oleva auringon palvontakultti, voittamaton aurinko. Jumaluuden syntymäpäivä oli joulukuun 25. päivänä. Roomassa vietettiin näin talvipäivänseisauksen tienoilla myös useita päiviä kestäviä saturnalia-juhlia. Puolustaakseen asemaansa kristityt ottivat Vapahtajansa syntymäjuhlan päiväksi saman päivän kuin aurinkojumalallakin oli. Jeesushan tuli valoksi maailmaan, ja tästä vuoden pimeimmästä ajankohdasta käännyttiin taas valoon päin. Juhlapäivä säilyi ja sai kristillisen sisällön. Juhlaperinteiden kannattava voima on tapa. Joulukausi on kautta aikojen ollut perinteen säilyttäjä, joka toisaalta on myös vetänyt puoleensa ja sulattanut itseensä kansainvälisten perinnekerrostumien aineksia.

Ruokaa, juomaa ja kuusi kynttilöineen

Joulukausi alkoi perusteellisilla valmisteluilla, joiden taustan voi nähdä satovuoden päättymisessä ja sen tarjoamassa mahdollisuudessa herkutella runsaalla ruualla ja juomalla. Aitoa sadonkorjuujuhlasta saatua perinnettä oli tapa pitää pyhien aikana ruokapöytä katettuna yhtämittaisesti yli yönkin. "Olisi aina joulu, että saisi syödä yölläkin", sanottiin Hämeessä. Ruuan loppuminen ennusti talon köyhtymistä. Pöytään kuului myös maagista, viljankasvua ja karjaonnea edistävää voimaa sisältävä kylvö- eli toukoleipä, johon oli vielä usein pistetty tähkiä pystyyn. Sitä ei kuitenkaan syöty jouluna, vaan se pantiin talteen aitan jyvälaariin ja syötettiin eläimille ensimmäisenä touko- ja laiduntamispäivänä. Viljapellon tuntua tuli pirttiin sen lattialle levitetyillä oljilla. Näin somistettiin jouluna kirkkojakin 1830-luvulle saakka.

Vanhin tieto joulukuusesta on Saksasta vuodelta 1605. Kynttilöin koristellusta kuusesta kerrotaan muutamaa vuosikymmentä myöhemmin. Saksasta kuusi kotiutui Hampurin kautta Tanskaan, Norjaan ja Ruotsiin 1700-luvun lopulla, mutta pysyi aluksi yläluokan piiriin omaksuttuna harvinaisuutena. Lutherin osuutta joulukuusen käyttöön on ollut 1800-luvulla vauhdittamassa erään saksalaisen taiteilijan laajalle levinnyt painokuva, jossa Luther on perheineen pöydälle asetetun kynttilöin koristellun kuusen äärellä. Tarinan mukaan Luther olisi jouluaattona metsässä kulkiessaan nähnyt taivaan tähtien ikään kuin tuikkivan kuusen oksilla. Joulukuusi oli alkuun niin tyypillinen joulukoriste juuri protestanttien kodeissa, että katolilaiset kutsuivat luterilaisuutta joulukuusiuskonnoksi.

Helsingissä kerrotaan olleen 1830-luvulla eräässä professoriperheessä talon baltiansaksalaisen rouvan rakentama vahakynttilöin koristeltu kuusi, mutta yleisesti vielä vuosisadan vaihteessakin oli joulukuusi vain virkamies- ja käsityöläis-, vaan ei juuri työläisperheissä. Maaseudulla kuusi saavutti vakiintuneen asemansa vasta kansakoulujen kuusijuhlan välityksellä. Suomessa tunnettiin vanhan kansan tapa pystyttää pihalle kuusi varsinkin nimipäivien yhteydessä, joten tavan leviämiselle myös jouluun ulottuvaksi oli otollinen pohja. Havujen käyttö sinänsä on toki paljon vanhempaa perua. Jo pakana-aikana kuusilla karkotettiin henkiä ja mörköjä, joiden sesonkiaikaa vuoden pimein aika oli. Mutta jo silloin kuusen oksia käytettiin myös juhlan merkkinä, kun muuta vihreää ei ollut.

Joulunvieton seremoniaan kuului tärkeänä osana joulukirkossa käynti, johon siihenkin liittyi erinäisiä uskomuksellisia piirteitä. Se näet päättyi usein kotimatkalla hurjaan kilpa-ajoon aisakellojen ja kulkusten kilistessä. Ensimmäisinä kotiin ehtineitä oli koko vuodeksi odottamassa onni ja menestys, joka piti vielä varmistaa viemällä reessä pehmikkeenä olleet heinät lehmien eteen. Samasta edullisen ensimmäisen sijan saavuttamisen syystä piti jouluaattona nousta varhain töihin, jotta ne varhain valmiiksi joutuisivat. Itse joulupäivä vietettiin hiljaisuudessa. Kyläilyä pidettiin vallan sopimattomana. Kylille lähdettiin sitten tapanina, usein iloisesti ja vauhdikkaasti hevospelillä. Olihan pyhä Stefanus, jonka muistopäivä oli kyseessä, erityisesti hevosten ja hevosmiesten suojelija. Vielä 1700-luvulla joulu oli nelipäiväinen juhla, josta on kalenterissakin säilynyt mainintana viattomien lasten päivä.

Joulupukki, valkoparta, vanha ukki

Lahjoja jakeleva joulupukki on nuorempaa perua kuin joulukuusi, mutta sen osatekijät ovat etäisiä ja hajallisia. Pukin eläinhahmoiset ainekset liittyvät vanhoihin jouluntienoon leikkeihin. Maaseudulla liikkui eläinhahmoon, usein pukiksi, naamioituneita nuoria miehiä, jotka talosta toiseen kuljeskellessaan huvittivat ja pelottivat väkeä ja kerjäsivät ruokaa ja ryyppyjä. Vaaleapartaisen ystävällisen vanhuksen esikuvana pidetään lähinnä Vähän-Aasian Myran piispaa Nikolausta, katolisen kirkon pyhimystä. Näitten risteytyksenä syntyi suomalainen joulupukki. Piippalakkiset tontut pääsivät suosioon mm. ruotsalaisen taiteilijan Jenny Nyströmin Viktor Rydbergin joulukertomukseen 1800-luvun loppupuolella piirtämien kuvien ja myöhempien postikorttien myötä, mutta haltijaolentonahan tonttu on jo pakanallista perua. Suomen lapsille kerrottiin vuonna 1927 radion Markus-sedän lastentunneilla joulupukin asuvan ja pitävän lahjapajaansa Korvatunturilla.

"Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi"

Joulunajan viimeinen päivä oli Nuutin päivä, joka oli alkuun loppiaista seuraava päivä eli tammikuun seitsemäs, ja joka siirrettiin myöhemmin erinäisistä syistä tammikuun 13. päiväksi. Joulurauhan ja -kemujen lopetuspäivä se oli kummassakin tapauksessa. Hiiva-Nuuttina käytiin tyhjentämässä viimeiset tilkat naapureitten sahtitynnyreistä, ja alettiin vähitellen miettiä arjen töitä. Alkoivat härkäviikot ja läpileivät, alkoi laskiaiseen ulottuva juhlaton kausi.

Lisää jouluperinteitä löytyy mm. Kustaa Vilkunan Vuotuisesta ajantiedosta ja Sirpa Karjalaisen Uudesta ajantiedosta.

• Teksti: Kirsti Nieminen
• Julkaistu: 2002-10-22